Until We Meet Again

Paradisaea # 13 // The Falling Back Into Life Collection
50 % cotton (EC), 25 wool %, 25 % silk
& a bit of polyester (glitter ends)

Woven with a two-sided twill and plainweave combination, "The Big Pearls"
Size 6 + (about 505 x 72 cm)

330 g / m2
Tapered ends

Liinan tarina suomeksi tämän sivun alla, englanninkielisen tekstin jälkeen

How could I describe my mother? What kind of a person was she?

She had a big heart. She knew how to notice others and put them first. 
She was a real “child whisperer” - all kids seemed to love her.
She understood people, she was wonderfully social, positive and wise;
down to earth and realistic and still so loving.

She was the best possible grandmother!
I’ll miss her cooking - her sauces were so good you could have just eaten them and nothing else.
She made the best porridges and the best possible buns.

What colour would she be? All of them - she’d be uniquely colourful. 
She enjoyed life: she loved the nature, people, her family,
and music, poetry, reading...

Here, at the eve of my second oldest childs birthday, I remember with thankfulness how my mother participated in our life when my baby was born.
She flew to Germany to help us whenever I asked her to, and stayed for long times when life in a different country made me feel lonely.
She loved my girls, and was an important role model for them - the grandmother who taught them the small and big things of life.
She was an important part of our every day life.

I can only strive to do the same: to care so much about others, to be as present, to listen as well, to live as fully in the present moment, with a full heart. 
Each moment is unique…Enjoy life here and now, be thankful of the people around you, treasure your health and your family.

Im proud of my mother. She was the best possible mother for me.
It’s possible to learn to live with the sorrow. Ill miss her forever though.
The closeness, the love Ill remember it always.

Even in the middle of this sorrow I simply rejoice over her life.
She gave us so much, left a beautiful mark on us that will stay in our lives for many generations to come.

(Riikka's words)

Weaving this wrap has been a journey to a landscape that makes you stand still and silent. Here one must stop and take off her shoes; this is holy ground.

I’m struggling to find words that could tell the story of this wrap well enough. Riikka has approved of my attempt - I’m writing with her permission.

This wrap speaks of love and thankfulness. It’s meant to carry a memory of a life. It speaks of sorrow, too. It wants to tell the story of what is most precious in life, most true and most real - and that would be love.

Riikka participated in the semi-custom draw for the Falling Back Into Life warp a few months ago. It was a special and difficult moment in the life of their family. Stories, memories, love, just being together, was Riikka’s answer in the draw form where I asked what makes her feel most alive in life. Her mother had entered palliative care just a week before.

There are times in life when everything changes, everything is transformed. For a moment you see clearly what life is made of - both the past and the future. The useless things get peeled off and you see with almost painful clarity what really is important and what is not. We’re by her side every day, wrote Riikka. Children and grandchildren around her, we go trough the life we’ve shared, there are stories, memories, love, just being together until the end.

Reading her story in the draw form made my heart stop for a while. When her name was spontaneously drawn afterwards I felt that things were just as they were meant to be. I’ve been honoured to follow on her journey and on the journey of her mother; humbled to take part in the process of building a memorial for all the love they’ve shared. 

We set out to weave a wrap that would speak of all the feelings Riikka has been trough in these past weeks and months. She spoke words of love and told stories of memories, and those became the defining elements of this wrap. We decided to call it Until We Meet Again. It tells the story of a mother who was immensely loved. It speaks of the legacy she gave to her children and her grandchildren - of the warm embrace that still carries them forward in life. It also speaks of letting go and saying “farewell” - of sorrow and how the only thing that’ll carry you trough sorrow is love. In the end that’s the only thing that strengthens the pillars of life and gives is the strength to carry heavy loads.

The name of the wrap speaks of the moment you bid someone farewell. We wanted to give it a meaning that has a happy expectancy in it, though. It doesn’t say “goodbye, we won’t meet each other anymore”, but silently wishes that one day, somewhere, we will see each other once again.

These moments we share now make her even more alive to us, the border between life and death is very fragile, life will continue in a different place, where pain does not exist anymore, wrote Riikka.

Riikka wished for a woolly weft. The hand dyed wool and silk blends of The Knitlob’s Lair had just fitting colours.

The task of transferring all her words into fabric made me feel quite small. And at the same time it was an incredibly precious experience; a dive into the ocean of the most important things in life.

I wanted to make the very tails in the wrap blue. For some reason blue is the colour of hope for me. I was captivated by the thought of starting and ending the wrap with hope, as a symbol of the human life. It’s a thought we spoke of while designing the wrap - how it feels good to trust and hope the the human life both begins and ends in hope. That both in the beginning and in the end of life there’s Someone meeting and greeting us; that behind the border there’s a Love greater than our understanding.

The fabric in between these two blues is woven with a variety of bold colours. We picked several tones of fuchsia; some brighter, some darker. The first to follow after the blue is an electric, bright fuchsia. It’s a colour of love and passion and exuberance. Riikka’s words pictured her mother as a passionate woman - someone who drank deeply of life, embraced it, and whose joy flowed over and affected those close to her. Fuchsia is a colour that has no apologies. It speaks of strength and of boldness. In life and in love.

The weft colours get gradually darker when they move towards the middle of the wrap: after the bright fuchsia comes a rich berry jam tone, and in the very middle the colour is a dark purple, tinted with pinks, making the middle rather dark. Sometimes life moves trough landscapes where sunlight is scarce. At times we might have to walk trough complete darkness. Sorrows come, and you cannot avert them, you cannot go around them. The way goes straight trough, and it must be travelled. When you have the courage to enter you start to notice colours even in the darkness - and slowly, slowly, a new day breaks, bringing the world of colour and sun with it. From the middle the gradation moves again back to bright fuchsia and blue; back to hope.

The tails also have accents woven with narrow bright yellow stripes. They stand for moments of joy. We decided to add them randomly to the whole length of the wrap; sudden outbursts of joy, just like they happen in life - unexpected and bright, making a sharp contrast with the sometimes dark tones of life.

We felt that it was quite fitting that this wrap is one of the Falling Back Into Life sisters. The name of the warp was given a whole new level of meaning. Great sorrows make life somehow grow larger - life expands and for a moment it might feel heavier, but also be seen more clearly. Sorrow might make you fall back into life if it makes you understand the important things better. Sorrow forces us to face life, eye to eye - and the eyes of life are not always harsh. There might be a hint of the joyful expectancy; the promise of meeting again, someday, somewhere. 

Leo Tolstoy once wrote that "only the people who are capable of loving strongly can also suffer great sorrow”. Sorrow is a mark of love - it’s an incredibly precious feeling, even though it's a difficult one. Without sorrow there is no love. And love heals. Tolstoy continued; “…this same necessity of loving serves to counteract their grief and heals them.

My wish and my prayer was that this wrap could become a warm embrace; a tangible symbol and a touchable memory of the love that Riikka's mother gave her family - a place of love. That it could be a part of what Riikka wrote:

Mom used to admire the closeness babywearing has brought me and my children - 
she found joy in this magical connection between a mother and a child.

until we meet again

Liinan tarina suomeksi:

*

Miten kuvailisin äitiäni, millainen hän oli?
Hän oli suurisydäminen, toiset aina huomioon ottava ja etusijalle laittava,
varsinainen lapsikuiskaaja. Kaikki lapset rakastivat häntä.
Ihmistuntija, sosiaalinen, positiivinen, viisas, jalat maassa, realistinen, rakastava.
Hän oli paras mummo mitä maa voi päällään kantaa!
Tulen kaipaamaan hänen ruokiaan,
kastiketta olisi pystynyt vaan lusikoimaan, niin hyvää se aina oli.
Paras puuronkeittäjä, pullan leipoja.

Värinä hän olisi ainutkertaisen värikäs.
Äitini nautti elämästä, liikkumisesta, luonnosta, ihmisistä, perheestä.
 Musiikista, runoista, kirjoista.

Näin keskimmäisen lapseni syntymäpäivän aattona ehdottomasti sydäntäni lämmittää muisto siitä,
miten äitini oli tuossa uuden ihmisen syntymisessä vahvasti mukana.
Hän tuli avuksi Saksaan aina kun häntä pyysin, pitkiksikin ajoiksi, kun elämä tuntui yksinäiseltä toisessa maassa ja kulttuurissa.
Hän hoiti ja rakasti tyttöjäni, oli heille iso esikuva, mummo, opetti elämän pieniä suuria asioita, oli jokapäiväinen osa meidän arkea.
Minä voin vain itse pyrkiä samaan, puhtaaseen välittämiseen, ihmisen auttamiseen, läsnäolemiseen,
kuuntelemiseen, hiljentymiseen, hetkessä elämiseen täysin sieluin.
Jokainen hetki on ainutlaatuinen.
Nauti tästä päivästä, niistä ihmisistä ketä ympärilläsi on, ole kiitollinen terveydestäsi, lapsistasi.

Olen ylpeä äidistäni, hän oli juuri minulle paras äiti.
Surun kanssa oppii olemaan sinut, ikävä, se ei lopu koskaan.
Läheisyyden tunne, rakkaus, sen muistan aina.

Surunkin hetkellä voimme vain iloita hänen elämästään ja siitä kuinka paljon hän meille antoi,
jätti jäljen, vielä monille sukupolville tämän kaiken jälkeen.

*


Tämän liinan kutominen on ollut matka maisemaan, jonka edessä ihmisen on hyvä olla hiljaa. On pysähdyttävä, otettava kengät jalastaan, sillä seisoo maalla, joka on pyhää. Etsin sanoja kertoakseni liinan tarinan, on etsittävä niitä varovasti, asetettava ne huolella peräkkäin.

Tämä liina puhuu rakkaudesta. Se kertoo kiitollisuudesta, ja se haluaa kantaa langoissaan muistoja yhden elämän koko matkalta. Se puhuu surustakin, ja siitä, mikä elämässä on kaikkein syvintä ja todellisinta. Mutta ennen kaikkea sille on annettu tehtäväksi puhua rakastamisesta.

Kun Riikka osallistui Falling Back Into Life -loimen viimeisen liinan semi-custom -arvontaan, oli heidän perheensä vaikean tilanteen edessä. Tarinat, muistot, rakkaus, yhdessäolo, vastasi Riikka kysymykseen siitä, mikä elämässä tuntuu sillä hetkellä tärkeimmältä. Riikan äidin kohdalla oli juuri viikkoa aikaisemmin tehty saattohoitopäätös.

On hetkiä, jolloin koko elämä muuttaa muotoaan. Kaikki piirtyy hetken aikaa esiin kirkkaana, sekä mennyt että tuleva. Turha rapisee pois, ja käy kivuliaankin selväksi, mikä elämässä on kaikkein arvokkainta. Olemme äitini rinnalla joka päivä, lapset ja lapsenlapset touhuavat ympärillä, on elettyä elämää, on tulevaa elämää, tarinoita, muistoja, rakkautta, yhdessäoloa loppuun asti, kirjoitti Riikka.

Kun Riikan numero tuli esiin arvonnassa, minusta tuntui siltä, että kaikki meni oikein. Lähdimme rakentamaan liinaa, joka voisi jotenkin kantaa kaikkea sitä, jota tähän elämänvaiheeseen liittyy. Olen saanut kunnian seurata Riikan matkaa, hänen äitinsä matkaa, ja hiljaisen kiitollisella mielellä etsiä Riikan kanssa värejä kaikille tunteille.

Riikka kertoi äidistään, muistoista, tunteista, rakkaudesta. Niistä sanoista ja tunnelmista syntyi tämä liina, joka sai nimekseen Until We Meet Again. Se kertoo äidistä, jota on rakastettu valtavasti. Se kertoo niistä muistoista, joita lasten ja lastenlasten mieleen on painettu, ja jotka kuljettavat heitä yhä lämpimänä sylinä eteenpäin. Se kertoo irti päästämisestä, jäähyväisistä, surusta ja siitä, miten surun keskellä on pidettävä yhä rakkaudesta kiinni, sillä lopulta vain sen varassa elämä kestää.

Liinan nimi kertoo jäähyväisistä, mutta siinä on jälleennäkemisen toivo. Se ei sano “hyvästi”, vaan “näkemiin.”

Yhdessäolo saa tuntemaan hänet, meille niin rakkaan isoäidin, enemmän kuin elossa, kuolema ja elämän raja on hyvin hailuva, elämä jatkuu, toisaalla, parammassa, kivuttomassa maailmassa <3 Falling Back into Life <3, kirjoitti Riikka.

Riikka toivoi villaista kudetta. Louhittaren luolan käsinvärjätty silkkivilla löytyi kuteeksi, ja sen väreistä poimimme vahvat, kirkkaat värit. “Äitini oli ainutlaatuisen värikäs”, sanoi Riikka.

Koin pienuutta yrittäessäni muuttaa väreiksi kaikkea sitä, josta Riikka kertoi. Samalla matka tuntui suunnattoman merkitykselliseltä - sukellukselta siihen, miksi ihmisen on ennen kaikkea rakastettava toisia, sillä lopulta vain sillä on merkitystä.

Halusin tehdä liinan päistä siniset. Sininen väri yhdistyy ajatuksissani toivoon, ja minua kiehtoi ajatus siitä, että sekä liinan alussa että lopussa olisi toivon väri. Puhumme matkan varrella siitä, miten tuntuu hyvältä ajatella, että ihmisen elämä sekä alkaa toivosta että päättyy toivoon. Että sekä alussa että lopussa ei ole tyhjyyttä eikä yksinäisyyttä, vaan kaikki alkaa ja loppuu Jonkun ihmistä suuremman silmien alla; ihmisymmärrystä suuremmassa rakkaudessa.

Kahden sinisen välissä on värien laaja kirjo. Osa kirkkaampia, osa tummempia, mutta syviä ja voimakkaita kaikki. Valitsimme liinaan hehkuvan fuksian monta sävyä. Sinisen jälkeen seuraa heleä fuksia, joka on elämänilon, rakkauden ja intohimon väri. Riikka kertoi äidistään naisena, joka suhtautui elämään intohimoisesti ja koki sen syvästi. Hän kertoi naisesta, jonka elämänvoima läikkyi yli lähimmille, joka nautti olemassaolosta, ja jonka ilo jatkaa elämäänsä lapsissa ja lapsenlapsissa.

Fuksia on rohkea väri. Se ei pyytele anteeksi, ei piilottele itseään, ei häviä taustalle. Se kertoo vahvuudesta ja lujuudesta. Samalla se on rakkauden väri, ja se kantaa muistoja siitä syvästä suhteesta äitiin, josta Riikka puhui.

Kirkkaasta fuksiasta kudeväri tummenee liinan keskikohtaa kohti. Sitä seuraa astetta syvempi viininpunainen, ja aivan liinan keskikohdassa on syvää, pinkkiin vivahtavaa violettia. Elämä kulkee joskus sellaisten teiden kautta, joissa valo on tummempaa. Joskus on hämärää tai pimeääkin, ja on uskallettava kävellä surujen läpi. Ja silti, niiden toisella puolella kajastaa yhä värien ja valon maailma; keskikohdastaan liinan värit palaavat taas kohti kirkasta punaista - ja lopulta sinistä.
Turkoosin ja fuksian taitekohtaan kudoin ohuita raitoja keltaisella. Keltainen on ilon väri. Keltaisia aksenttiraitoja päätimme sirotella myös sinne tänne liinan koko matkalle; satunnaisia ilon välähdyksiä, muistoja niistä ilon hetkistä, joita yhdessä on koettu.

Ilo on siitä ihmeellistä, että se nousee aina elämän kudoksesta esiin. Se erottuu väistämättä, ja siitä jää syvä muisto. Samoin keltainen erottuu liinan väreistä vahvana, kirkkaana kontrastina.

Pohdimme matkan varrella sitä, miten sopivalta tuntuu, että liina on osa Falling Back Into Life -lointa. Loimen nimi sai uusia merkityksiä, joita en ollut aiemmin osannut ajatellakaan. Surun äärellä elämä kasvaa suuremmaksi, sen tunnistaa paremmin, kokee syvemmin. Suru pakottaa katsomaan elämää silmiin - eivätkä sen silmät aina ole ankarat. Niissä voi olla syvä lämpö, toivon ja odotuksen sävy. Toivo siitä, että jossakin vielä nähdään - toinen on vain mennyt edeltä.

Leo Tolstoi kirjoitti kerran, että vain sellainen ihminen, joka on osannut rakastaa paljon, osaa surra paljon. Suru on rakkauden merkki, ja se tekee surusta arvokasta. Nämä kaksi asiaa kävelevät väistämättä käsi kädessä.

Kutoessani toivoin ja rukoilin sitä, että tämä liina voisi olla lämmin paikka, jossa elää tämä elämänvaihe läpi. Ja että se voisi olla paikka, jossa rakkaus elää eteenpäin. Että tämäkin liina olisi osa sitä, mistä Riikka kirjoitti:

Äitini on ihaillut minun, tyttärensä, ja poikani läheisyyttä ihanalla kantoliinataipaleella,

iloinnut tästä harrastuksesta ja maagisesta äidin ja lapsen yhteydestä.