IMG_0095.jpg

Riemullista joulunaikaa!

Vanhalan perheen tunnelmia ja kuulumisia vuodelta 2016

*

Viikkaan pyykkejä kylpyhuoneessa. Yhtäkkiä ovelle ilmestyy kaksi pientä poikaa.
Kummallakin on päässään punainen, muovinen palomieskypärä.
Toisella on kädessään kiikarit, toisella muovinen leluonki.

"Tonttu!" huutaa toinen ja tiirailee minua kiikareiden läpi. "Ota kiinni!"
Pienempi käy tunnollisesti kokeilemassa, saisiko tontun napattua ongen koukkuun.
Sitten he häviävät olohuoneeseen.

"Täällä nukkuu toinen tonttu! Ota kiinni!", kuuluu isoveli huutavan.
Luultavasti isi saa sohvalla napakan herätyksen.

On kiehtovaa odottaa joulua, kun talossa on pikkuväkeä, joka jo vähän tajuaa, mistä on kysymys. Öitä lasketaan sormilla aamupalapöydässä. Joulukuusi on haettu yhdessä metsästä ja koristeltu porukalla; alaoksilla on reippaanoloisesti koristeita. Joulukalenterin avaaminen aamulla on iso tapahtuma, vaikkakin kuopukselle aina yhtä rankkaa, kun kaikkia luukkuja ei saakaan avata kerralla.

Konsta tietää jo joulun olennaisimmat asiat: sen, että joulua vietetään sen vuoksi, että Jeesus syntyi silloin, ja että Jeesus on se "vauva siellä seimessä". Hän on tosin hyvin tietoinen myös siitä, että jouluna tiedossa on ainakin jotakin paketteja; tosin ilmeisesti kolmevuotiaan käsityskyky on se, ettei niitä voi olla kovin montaa, sillä hän eräänä aamuna ilmoitti, että kaksi tärkeintä toivetta riittää eikä muita tarvita - onnea olisi, jos paketeista ilmestyisivät sekä taskulamppu että laskettelulasit (taistelurobottia ei siis välttämättä tarvita). Isillä kun on pyörässä hieno lamppu, ja isilläkin on laskettelulasit päässä kun hän ajaa työmatkaa.

Taisto ei vielä ehkä joulun merkityksestä kaikkea ymmärrä, mutta kipittää silmät säihkyen isoveljen perässä ihan siitä ilosta, että jotakin jännää tapahtuu, osoittelee joulukuusta ja joulutähtiä ja hokee tarvittaessa "Pa! Pa!" eli paketti.

Ja nyt jo onkin jouluaatto - vihdoin jo ollaan siihen valmiita. Sillä tuleehan joulu vaikka ei uunia olisi pestykään; onhan sen tultava, ei se muuten oikea joulu olisi.

Onkohan olemassa sellaisia vuosia, jotka eivät olisi muutoksen vuosia? Ehkä jossakin, mutta toistaiseksi tämä viimeisinkin liittyi siihen ketjuun, jossa jokainen vuosi on tuonut tullessaan paljon uutta. Pikkulapsiperheessä tosin kaikki muuttuu koko ajan; kasvetaan ja kehitytään, eivätkä vähiten äiti ja isä. Onneksi niin on - ollaan vielä kehityskelpoisia.

Kesällä kudottu liina, nimeltään "The Empress", ensimmäinen kokonaan itse värjätyistä langoista tehty työ. Taistolla on näemmä jälleen silmäkulmassa vekki.

Meidän vuotemme ehkä isoin yksittäinen muuttuja oli Kaisan päätös kesällä ottaa yhdenlainen kuuluisa loikka tuntemattomaan ja irtisanoutua virastansa Mikaelinseurakunnassa, josta Kaisa vielä oli hoitovapaalla. Puolitoista vuotta sitten melkeinpä hetken mielijohteesta (vai olisiko se sittenkin ollut johdatusta?) alkanut kankaankudontaharrastus vakavoitui kevään ja kesän mittaan sellaiseksi, että alkoi tuntua ainoalta oikealta vaihtoehdolta tehdä työtä virallisesti eikä enää vain harrastajana. Juhannusmökiltä Liperistä soittelin yritysneuvontaan ja iltamyöhää myöten intoa palaen kirjoittelin liiketoimintasuunnitelmia. Onneksi on Exceliä taitava puoliso, niin tuli kustannuslaskelmatkin tehtyä. Kun selvisi, että starttirahakin olisi saatavissa, tuntui päätös selvältä.

Tässä Kaisa viettää ison osan ajastaan: talossa on kahdet kangaspuut, toiset olohuoneessa ja toiset työhuoneessa. 

Heinäkuussa istuin Aspön kirkon rantakalliolla Saaristomerellä puhelin kädessäni kuitenkin hyvän tovin ennen kuin soitin työpaikalle päätöksestä. Olisiko ratkaisu oikea? Onhan kummallista luopua varmasta työstä näinä aikoina - hyvästä ja arvokkaasta työstä vieläpä, yhdessä Suomen mainiommista seurakunnista. Tuntui kuitenkin, että Jumala hellästi veti sydämen naruista oikeaan suuntaan, ja lopulta sain soitettua puhelun. Lokakuusta lähtien olen ollut virallisesti käsityöyrittäjä, ja sekä vapaus että vastuu ovat tuntuneet huikean hyviltä. Kudon pääasiassa lasten kantoliinoja, ja syksy on ollut kiehtovaa aikaa uusia materiaaleja, lankojen värjäystä ja uusia kudontatapoja opetellessa. On ollut hauskaa ja huimaa löytää itsestään tällainenkin puoli; sitä kuvittelee puolet elämästään olevansa tietynlainen tyyppi, ja yhtäkkiä huomaakin olevansa jotakin ihan toista. Tähän elämänvaiheeseen yrittäjyys sopii kuitenkin loistavasti. Pojat ovat muutaman päivän viikosta päiväkodissa, samassa ryhmässä, ja osan viikosta puuhailen töitä iltaisin ja viikonloppuisin. Kotoa käsin työskentely tuntuu hyvältä; ollaan saman katon alla, vaikka äiti olisikin töissä.

Kuvia ja tunnelmia kudonnoista löytyy näitä nettisivuita (www.paradisaeawoven.com) sekä Facebookin "Paradisaea's Stories" -ryhmästä. Tervetuloa kurkkaamaan!

Valtteri on puolestaan pitänyt perheen kulmakivenä taloa pystyssä ja jatkanut työssään Paimion Vistan koulun fysiikan lehtorina. Yläasteelaiset eivät aina päästä opettajaa helpolla, mutta sivusta Valtteria kuunnellessa väkisinkin korvaan erottuu se, miten mielekkäältä työ Valtterista silti tuntuu. Ehkä Valtterin leikkimielisyys on työssä erityisen paikallaan, niinkuin silloin, kun kevään korvalla tulevia yläasteelaisia kierrätettiin tutustumassa kouluun ja joku ryhmä kurkkasi varoittamatta Valtterin luokkaan, joka oli parhaillaan täynnä savupilviä. Hämmästys oli kuulemma suurta - mitä ihmettä tapahtuu? Valtteri se vain luokan kanssa testasi itse rakennettuja ilmatykkejä savukoneen avulla. Näky herätti tulokkaissa kuulemma suurta hilpeyttä. 

Loppuvuodesta Valtteri hyppäsi koti-isän rooliin ja vietti kuukauden isyyslomaa, vastaten poikien hoidosta. Joulun jälkeen edessä on vielä toinen mokoma. On tuntunut hyvältä voida touhuta yhdessä tässä kotona tavallista enemmän - vaikka yksi sitten huhkisikin kangaspuilla.

Kesällä kävimme ensimmäistä kertaa neljän hengen perheenä purjehtimassa. Reissusta selvittiin kuin selvittiinkin lopulta. :) Hieman huumorintajua se kuitenkin vaati. Ensimmäiset kolme päivää esikoinen oli sitä mieltä, että vene pitäisi saada äkkiä takaisin satamaan. Kuopus taas oli sitä mieltä, että vene on mahdottoman mukava paikka, jota pitäisi koko ajan tutkia - varsinkin veneen liikkuessa - ja niinpä toinen meistä vietti pääosan ajasta kulkien suunnattoman kiinnostuneen taaperon perässä pitkin veneen kantta (pelastusliivit päällä, tottakai). Vierassatamien palvelut todettiin hyväksi keksinnöksi, ja vietimme suhteessa vähemmän aikaa autioita saaria tutkien. Konstakin lämpeni pikkuhiljaa seikkailulle - tätä auttoi ennen kaikkea Helsingholmenin vierassataman loiva ja pitkä hiekkaranta, josta lapsen sai yleensä pois vasta huulet sinisenä ja täristen.

Ehdimme myös purjehtia muutaman yön kaksistaan, minä ja Valtteri. Se ja muut pienet hengähdystauot arjessa niin Joensuun mummulassa tai Sauvon mummilassa ovat olleet kullankalliita; kiitos valtavasti niistä isovanhemmille.

Juhannus Kaisan perheen kanssa mökillä Itä-Suomessa oli aurinkoinen ja lämmin. Pojat taisivat tulla järvestä pois lähinnä syömään ja nukkumaan, ja silloinkin vain pakon edessä.

Mökin rannalta löytyi jonkun unohtama siipi.

Konstan vuosi on ollut jotakuinkin yhtä vauhdikas kuin edellisetkin. Konsta rakastaa hyppyjä, painimista, juoksemista, hippaleikkejä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Esikoisemme on pesunkestävä hurjapää, jonka luottamus omiin fyysisiin kykyihinsä on kertakaikkiaan ihailtavaa. Havainnollistava esimerkki saatiin ensilumen aikaan, kun poikia vietiin ensimmäistä kertaa tänä talvena pulkkamäkeen. Mäki oli verrattain jyrkkä, mutta esikoinen hoksasi silti, että mäki olisi hauskaa laskea alas istuen pulkassa takaperin. Ja niin hän sitten laski, yksin mutta isänsä suostumuksella (mistä nämäkin geenit mahtavat tulla?), halusi laskea hyppyristä (takaperin), ja nauroi katketakseen, kun pulkka meni mäen alla nurin. Pikkuveli, joka yleensä matkii isoveljeä vain muutaman sekunnin viiveellä, sen sijaan suostui mäkeen vain jonkun toisen sylissä, ja ehdottomasti etuperin, kiitos vain. Pojissamme on tämä pieni ratkaiseva ero; siinä missä esikoinen on räjähtävän nopea sekä reaktioissaan että tunteissaan ja ei arkaile mitään vatsanpohjaa kutkuttavaa, on kuopus huomattavasti harkitsevampi, omaa enemmän itsesuojeluvaistoa ja on kärsivällisempi.

Syksyllä pikkuveli muun muassa ahersi olohuoneen lattialla palapelin parissa. Palat eivät oikein meinanneet mennä paikoilleen, mutta se ei lasta haitannut. Kärsivällisesti hän kokeili, käänsi palaa, vaihtoi palaa, kokeili taas. Vierestä katsovalla esikoisella taas meinasivat palaa käämit heti: "Äitiii! Taisto ei laita noita oikeisiin paikkoihin! Taisto, ei silleen! Taisto!"

Toisaalta Konsta on pohdiskelevainen, herkästi asioita huomaava lapsi, joka soittaa pianoa ja kertoo soittaessaan, millaisilta tunteilta äänet kuulostavat. Illalla nukkumaan mennessä hän antaa pusun, joka kastelee aikuiselta puoli päätä, ja joskus käpertyy ihan pienenä poikana kainaloon. Ihana, energinen, herkkä pakkaus.

Taisto on tänä syksynä tullut yhtäkkiä ison pojan oloiseksi. Onhan hänestä tullut yksivuotiaan sijaan melkein kaksivuotias. Taisto rakastaa kirjoja, palapelejä, palloja, hyppimistä ja isoaveljeä - ja kaikkea, mitä isoveli tekee. Välillä käy vahinkoja, kun kierrehyppy penkiltä patjalle ei onnistukaan ihan yhtä hyvin kuin veljeltä. Taisto tykkää parkkeerata kainaloon ja kaipaa hetkittäin vielä paljon hellittelyjä. Puolitoistavuotisneuvolassa vähän pohdiskeltiin, että miten pojan puhe mahtaa kehittyä, kun käytössä ei vielä ollut sanan sanaa - Taisto kommunikoi silloin vielä osoittelemalla asioita ja pitämällä hassua "nggg"-kurkkuäännettä. Odottelu palkittiin kuitenkin loppusyksystä, kun sanainen arkku alkoi aueta. Taiston ensimmäinen sana oli - arvaatteko mikä? Ei, se ei ollut äiti. Eikä isi. Se oli hai. Niinkuin haikala. Sitä etsittiin eläinkirjoista hartaudella. Sen jälkeen ilmestyivät varastoon "sshhh" eli isi, "yppii!" eli hyppii ja viimein, joulukuun alussa, myös äiti tai "ää-ti".

Ja kyllä se kertakaikkiaan on sitten ihana sana. Nyt viime päivinä sitä on kuultu sydämen kyllyydestä. Taisto kulkee pitkin taloa ja pitää hassua hyvänmielenpuhetta ja hokee "ääti, isshi, ääti, isshi, ääti, isshi..." - uudelleen ja uudelleen. Kannatti niitä odottaa.

Paljon on vuodessa ollut hyvää, kaunista ja suurta. Sekaan mahtuu paljon väistämättä muitakin sävyjä. Välillä on väsymystä, kun kiire ja sekaiset unirytmit korreloivat hankalasti. Välillä yhden (ja kohta kahden) napakasti uhmaikäisen kanssa neuvottelu nostaa jännitetasoja. Välillä stressikin meinaa pilkahdella, mutta sellaistapa elämä on. Viimeisten vuosien summana tuntuu kuitenkin suurimmalta se, että tässä heilutaan vielä kaikki yhdessä. Elämä ei ole itsestäänselvyys, ja kaikkine sävyineen on suurta saada nämä päivät, lahjana nyt. Tuntuu, ettei ole mitään muuta oikeaa tapaa olla kuin elää niistä jokainen kaikkine tunteineen niin totena kuin suinkin pystyy. Kiitollisuuden ajatus on tullut tärkeämmäksi. Tekee mieli kirjoittaa muistiin se hyvä, millä Jumala on meitä rakastanut, ja se, miten hämärienkin paikkojen keskellä Hän ei piilottanut valoaan horisontissa.

Joulua vietämme tänä vuonna Sauvon mummilassa. Ennen uuttavuotta pakkaamme konkkaronkan autoon ja menemme viettämään vuodenvaihdetta Joensuun mummulaan. 

Tuleva vuosi 2017 kantaa toivottavasti näitä samoja tuntuja; iloja, haasteita, vastuita, mahdollisuuksia. Asiat kasvavat, me kasvamme. Toukokuun lopussa, jos Luoja suo, tämä perhe kasvaa vielä yhdellä pienellä, kun Konstan ja Taiston pikkusisarusta odotetaan saapuvaksi. Kolmas lapsi on ollut toiveissa ja ajatuksissa aivan alusta asti, ja tuntuu suurelta, jos rukous voi näin toteutua.

Nyt eletäänkin sitten jouluaattoaamua. Se valkeni suoraansanottuna myrskyisänä - tosin vain sään puolesta, toistaiseksi. :) Ulkona päivä ei puoli kymmeneltäkään vielä valkene, ja vettä ropisee taivaalta. Taitavat aamu-ulkoilut jäädä vähäiseksi! Pojat juoksevat pitkin taloa sählymailat käsissään ja näyttää siltä, että jännitys on jo käsinkosketeltavaa. Saa nähdä, miten päivä lasten kanssa muotoutuu! Jännitystä on varmasti tarjolla, iloa, asiaankuuluvaa kärsimättömyyttä ja reipashenkistä yhdessäoloa. Jotain omia käsityksiä pojillakin on joista on ehkä keskusteltava: iltapalapöydässä muutama päivä sitten Konsta luki postin tuomaa joulukorttia ja totesi että "Tässä sanotaan että tänään kaikki viettävät kaikkialla joulua, syövät koko päivän kakkua eivätkä mene nukkumaan". Näinköhän käy?

Ja sitten lapsen jouluajatukset ovat myös hellyttäviä, hyviä. Toisena iltana Konsta ulos mennessään hämmästyi tähtitaivaan kirkkautta. "Äiti! Täällä on tosi paljon tähtiä! Nyt on oikea joulu, silloin on tähtiä. Muina jouluina ei ole."

Aivan viimeiseksi illalla on monena päivänä luettu runokirjasta unirunoja. Yksi niistä on Hannele Huovin.

Istupa syliin, kynttilän valoon,
piparin tuoksuun, hämärään taloon,

istutaan yhdessä tässä.
Odotetaan.
Ehkä Hiljaisuus tulee.
Jos se on kävelemässä.

(Hannele Huovi)

Ehkä Hiljaisuus tulee. Ja varmasti tuleekin; rauha, ja valo. Ovathan ne tulleet jo kaksi tuhatta vuotta sitten, seimen lapsen silmissä, Vapahtajaksi kasvaneen miehen katseessa. Tulevat tänäkin jouluna, jos meissä on ovi ilolle raollaan. Sitä odotetaan, istutaan hiljaa, sydän jännittäen ja varmana.

Riemullista Vapahtajan syntymäjuhlaa kaikille toivottaen

Kaisa, Valtteri, Konsta ja Taisto